fbpx

NaturalMama

Kuka? Missä? Miksi?

Olen Leena. Olen vaimo, äiti, myyjä, sisko, täti ja vaikka mitä, ja nyt myös blogin kirjoittaja. No rehellisesti myönnättäköön, etten ole eläissäni ajatellut blogia kirjoittaa. Periaatteenani kuitenkin on, että kaikkea pitää uskaltaa kokeilla. Päivisin työskentelen Wistecissä myyjänä tavaten asiakkaitamme palavereissa, suunnitellen heidän kanssa koulutuksia henkilöstölle sekä kehitellen uusia ideoita siihen millä uusi teknologia oppimisen kautta jalkautetaan yrityksissä koko henkilöstön työvälineeksi ja myös voimavaraksi. Päivät ovat aina mielenkiintoisia, eivät koskaan samanlaisia ja viikot vierähtävät suhteettoman nopeasti toinen toisensa jälkeen ohi. Ehkä se kertoo siitä, että pidän työstäni ja ennen kaikkea työkavereistani. Töihin on aamulla mukava ajella Länsiväylää pitkin.

 

Leena2Minun flora

Asun Espoossa. Voisi sanoa, että olen aina asunut Espoossa. Syntynyt olen kuitenkin Meri-Lapissa ja viettänyt siellä ensimmäiset kahdeksan vuotta. Mutta luonto, ulkona oleilu, patikointi, marjastus, sienestys ja luonnon tapahtumien seurailu ovat aina olleet lähellä sydäntäni. Johtuuko se juuristani, en tiedä.

Asumme Espoon perukoilla omakotitalossa kohtalaisen suuren metsän reunalla. Metsä on kuin satumetsä, josta vain keijukaiset ja menninkäiset puuttuvat. On pehmeää sammalta, jyrkkää kalliota ja huiman korkeita mäntyjä. Tuomipihlajassa silmut ovat jo suuria. Pähkinäpensaiden tuoksu on pian huumaavaa. Valkovuokot ja kohta kielotkin ovat niin kauniita, että eihän niitä raaski vaasiin edes poimia. Luonnossa kaikki on aina kaunista ja värit sointuvat kauniista yhteen, koska luonto ei tuhlaa. Voisimme kantaa siitä ehkä parempaa huolta, mutta siihen en ota kantaa tässä ja nyt.

Metsämme on antelias. Sieltä on poimittu litratolkulla suppilovahveroita syksyisin ja viime kesänä poimin tunnissa ämpärini kukkuralleen mustikoita. Eräänä syksynä löysin juurikin tästä metsästä suppilovahvero-apajan, jollaista en ennen sitä enkä sen jälkeenkään koskaan kokenut. Löysin tiiviin metsän keskeltä jonkin kokoisen aukion, josta löysin valehtelematta supparimaton. Matto oli kooltaan noin metri kertaa metrin, tiivis ja suurenmoinen. Oli se huima kokemus. Kaikki olivat hyvässä kunnossa ja syöntikelpoisia.

 

Leena3Minun fauna

Olemme nyt useampana vuonna ruokkineet pihapiirimme eläimiä talvisin. Linnut saavat auringonkukan siemeniä telineisiinsä. Siellä käyvät säännöllisesti talitintit, sinitiaiset, punarinnat, mustarastaat, varikset ja harakat. Oravat kiipeilevät hakemaan myös osuutensa. Joskus oravia on parhaimmillaan viisi yhtä aikaa. Kaikki ovat tervetulleita. Lintujen syöttöpisteen alla, terassin lautojen alla asustaa myyrä. Olenkin ajatellut niin, että myyrän elämä taitaa olla aika kohdallaan, koska lautojen raoista sille sataa ruokaa ”taivaasta”.

Ruokimme myös metsäkauriita, joita vierailee pihallamme säännöllisesti noin klo 17 aikoihin. Silloin tulemme töistä ja on tullut tavaksi ruokkia kauriit ensin, sitten vasta muu perhe. Annokseen kuuluu kaikki mahdolliset kuoret porkkanoista, perunoista yms. Lisäksi ostamme omenoita ja kaalta, ja lopuksi lisäämme auringonkukansiemeniä ja kauraa. Kauriitakin on yleensä viisi yhtä aikaa syömässä.

Metsästä kuuluu usein talviöisin pelottavia naukaisuja, aivan kuin kissaa rääkättäisi pahemman kerran. Siellä asuu lehtopöllöpariskunta, joka kaiketi kuhertelee keskenään. Kuun paisteessa hangen loistaessa valkoisena, on tuon pöllön ääni hiljaisuudessa samalla kirkas ja kaunis kuin myös vähän pelottava ja unesta herättävä.

Kaksi vitivalkoista kärppää eksyi talvella myös pihapiriimme. Meno oli posketonta. Lunta oli silloin vähän, joten valkoinen kärppä oli kuin elävä maalitaulu. Pihan kaikki muu faunasto meni myös sekaisin näistä tunkeilijoista, koska uskokaa tai älkää, he yhdistivät voimansa ajaakseen kärpät käpälämäkeen. Se oli esimerkki loistavasta yhteistyöstä tiiminä.

Leena1Minun kesä

Talven ja kevään jälkeen tulee kesä. Minä pidän meidän neljästä vuodenajasta. Toivottavasti meillä ne aina tulee myös olemaan. Viime kesä oli hieman kylmän kevään oloista ja syksy kaunista loppukesää. Mutta viime kesänä tapahtui jotain odottamatonta. Se oli jymy-yllätys eikä kukaan oikein uskonut asiaa ennen kuin omilla silmillään sen sai todeta. Siihen korkeimpaan metsämme mäntyyn pesiytyi harmaahaikara. Ei tavatonta Suomessa, mutta ei yleistäkään. Mutta ei koskaan kukaan ainakaan minun tuttavista ollut sellaista nähnyt. Ja nyt siis emme puhu kattohaikarasta, joka pesii piippuihin ja on vitivalkoinen. Tämä oli kookas ja harmaa. Se liiteli korkealla ja pelästytti muun linnuston pahanpäiväisesti. Kohta niitä liiteli kaksi. Ja kohta pesä siellä korkealla oli valmis. Tähän mennessä muut linnut olivat jo ymmärtäneet, että vaara on ohi. Sehän syökin vain pelkkää kalaa! Pesään ilmestyi kaksi tai kolme poikasta. Ai mistä tiedän. Puun alle pudonneista munan kuorista tietenkin. Kiikari oli myös kovassa käytössä koko kesän.

Kesäämme kuuluvat myös supikoirat, sisiliskot sekä kyy nimeltään Betty. Betty ja sisiliskot ovat bongattu, supikoiria ei vielä. Eniten mieltäni askarruttavat nuo harmaahaikarat. Ne ovat jossain määrin reviiriuskollisia ja saattavat palata takaisin syntymäseuduilleen. Ovatkohan selvinneet talvesta? Oliko viimekertainen tervetulotoivotus muun linnuston osalta liian kylmäkiskoinen? Antoivatko vesistömme tarpeeksi kalaa? Elämme juuri nyt niitä viikkoja, jolloin pesänrakentaminen olisi syytä alkaa…odottavan aika on vaan aina pitkä. Aurinkoista ja yllätyksellistä kesää sinulle!